15.6. (ke) Esitestausta ja riippuliitoa

Sunnuntaista tiistaihin olimme maakunnissa esitestauksen merkeissä. Esitestasimme siis kolmen oppiaineen (Matematiikka, Nepalin kieli (äidinkieli) ja Social Studies) tehtäviä kutakin neljällä versiolla ja jokaista 12 tehtäväsarjaa varten tarvittiin 300 opiskelijaa. Testaus suoritettiin 13 eri maakunnassa (eli distriktissä) kauimmaiseen kohteeseen meni matkaa vähintään 7 tuntia, vaikkei etäisyyttä tule kuin parisataa kilometriä- takaisin tuloon voi mennä viikko, riippuen ilmastosta. Itse olin kahdessa distriktissä: Gorghassa (4 tuntia ajoa Gorghan kaupunkiin sunnuntaina) ja Kaskissa (7 tuntia lisää ajoa Kushman kaupunkiin tiistaina). Matkalla pysähdyimme maanantaina Pokharan turistirysä-kaupungissa. Paikoista lisää tuonnempana. Minulla oli autokuski Sunil käytössä, joten matka ilmastoidussa  autossa  - vähän Miniä isommassa - oli mukavaa. Etäisyyttä täällä ei lasketa kilometrien mukaan vaan tuntien mukaan, sillä tiet ovat niin mutkaisia kun vuorten seinämiä mennään ylös ja alas - ja koska monin paikoin tiet ovat vähän heikossa hapessa ja montuilla, että hidastaa pitää.

Sunnuntaina oli esitestaukseen liittyvä orientaatiotilaisuus kussakin distriktissä paikallisille District Educational Officer:eille (DEO) tiistain mittaukseen liittyen. Itse olin siis Gorghassa, historiallisesti tärkeässä vanhassa kuningaskunnassa. Parin tunnin orientaation jälkeen lähdimme/lähdin kaupunkiin tutustumaan - erityisesti historiaan; perheväki tietää, että olen vähän obsessoitunut kaikenlaisiin historiallisiin seikkoihin. Tänne halusivat minut, koska tämä kaupunkin tosiaan on historiallisesti erityinen. Nimittäin ennen vuotta 1768 AD Nepal oli jakautunut kymmeniin pieniin kuningaskuntiin. Tuona histroriallisena vuonna Gorghan kuningas Prithvi Narayan Shah (tunnetaan myös nimellä "Suuri") yhdisti eri kuningaskunnat ensin neuvottelemalla ja lopulta valloittamalla Kathmandun laakson kolme kuningaskuntaa (Kathmandu, Patan ja Bakhtabur) ja alkoi Shah-kuninkaiden aikakausi, joka päättyi vasta vuonna 2006 jolloin kuningashuone kukistettiin ja maasta tuli tasavalta. (Muistetaan ehkä, että vuonna 2001 kruununprinssi Dipendra ampui huumehöyryissään isänsä (kuninkaan) ja äitinsä (kuningattaren) ja kuusi muuta sukulaistaan ja lopuksi itsensäkin. Kukaan ei tiedä miksi, mutta huhuillaan, että isä ja äiti eivät olleet suostuvaisia pojan avioliittoaikeisiin... Virallisen raportin ensimmäisten tulosten mukaan automaattiase laukesi itsestään ja surmasi 9 ihmistä...). Olin siis Gorghassa tutustumassa tämän "Suuren" kuninkaan kotipaikkaan, jossa hänen esi-isänsä olivat asuneet 1300-luvulta lähtien, sekä uudempaan, 1700-luvulta peräisin olevaan linnaan.

Pieni yksityiskohta historiaosuudesta jäi mieleen. Maksoin vähän rahaa puheliaalle oppaalle, Tethille. Ei se kielen puolesta kovin hyvä opas ollut, mutta mitä ilmeisemmin tarvitsi rahaa ja oli ollut oppaana pitkään. Kiertelimme vanhempaa linnaa ja sain ihan hyvää palvelua. Ylhäällä linnoituksella on linnan yhteydessä myös jumalatar Kalin temppeli, jossa satoja vuosia on uhrattu eläimiä Kalin tyynnyttämiseksi. Teth kertoi, että hänen tyttärensä oli kolme kuukautta aiemmin tullut kristityksi - kaupungissa oli yksi seurakunta, josta kaikui tutun tuntuista kitaramusiikkia (menin lopuksi vierestä - Teth näytti paikan). Kyselin Tethiltä, onko hän itse Hindu. Sanoi, ettei enää tiedä - mutta lukee Raamattua. Sanoi, että hän ihmettelee juuri tätä Kalin temppeliä; miksi ihmeessä ihmiset haluavat tuoda lahjoja juuri Kalille, joka on verenhimoinen ja tuhoava Jumala. Totesin heurekana, että totta - tämä juuri onkin keskeinen ero kristinuskossa ja hindulaisuudessa: kristinuskossa Jumala itse antoi kaikkensa lahjaksi ihmisille kun taas Kalille pitää antaa lahjoja, että hän tyynnyttyisi. Sen verran kaveri oli lukenut Raamattua, että että tiesi Jeesuksen kuolleen ristillä. Kehotin lukemaan lisää ja käymään tuossa kirkossa. Lupasin rukoilla hänen puolestaan ja niin olen tehnytkin. Pieni yksityiskohta - vähän huvittavakin, vaikkei toisten uskoa pitäisi koskaan vähätellä tai pilkata - oli, että Kalin temppelin vieressä oli myös Shivan uhrialttari ja siellä yksi pyhistä, kosketettavista kohteista oli isohkon härkäpatsaan isot kivekset. Varmaan ihmiset käyvät jonkinlaista naima- ja lapsionnea hakemassa kiveksestä - tiedä sitten. Ei tulisi mieleen itselle...

Gorghasta menimme chillauspäivään Pokharaan. Kaupungista on hienot näkymät Himalayalle - silloin kun ei ole niin pilvistä aikaa - ja siksi siellä on paljon turistejä. Näkymät ovat kyllä hienot, myönnetään. Siellä ne vuoret luurasivat ja aika ajoin näkyivät pilvien välissä majesteettisina. Paras aika nähdä niitä olisi joulu-tammikuu, jolloin ei ole pilviä. Kaupunki sijaitsee maan toiseksi suurimman järvn rannalla - joka nyt ei sitten lopuksi kovin iso ollutkaan, mutta mukavan näköinen sekin oli. Hinnat puolestaan olivat myös turistiluokkaa. Kathmandun tasoa.  Ei niistä sen enempää, sillä hauskempaa oli liidelle  kotkan lailla - paraglidingia harrastaen - ensimmäistä, muttei toivottavasti viimeistä kertaa elämässä.

Pokhara on Nepalin erikoispaikkoja rippuliitoharrastukselle, sillä kukkulat ovat korkeita ja näkymät hienoja. Itse asiassa Sunil ehdotti, että sellainen voisi olla hauskaa ja matkan aikana päätin, että jos ilma antaa periksi, menen kokeilemaan. Ja antoihan se. Menimme suoraan toimistolle, maskoin 100 euroa ja menimme Jeepillä korkeimman kukkulan huipulle, josta oli lähes pystysuora pudotus alas. Kyseessä oli sellainen tandem-liito, jossa kokenut ohjastaja istuu takana ja kyydittävä edessä. Sain ohjastajaksi Grahamin, jonka kanssa sitten yläilmoissa juttelimme elämästä ja kuolemasta. Hän oli itse asiassa aiemmalta uraltaan brittiläinen lakimies (!), 41-vuotias kaveri, joka 12 lakimiesvuoden jälkeen päätti vaihtaa alaa ja alkaa riippuliitäjäksi. Täytyy sanoa, että kyllä adrenaliinia virtasi elimistössä liidon aikana. Ihan vieressä liiteli iso kotka tai haukka - niitä on täällä paljon - jonka kanssa yhdessä etsimme ilmavirtaa mennä ylöspäin. Nousimme ihan pilven alapuolelle - ei ollut järkeä mennä pilveen tai sen yläpuolelle - ja siellä sitten kiertelimme ja kaartelimme Pokharan ja järven yläpuolella. Kyllä vähän rukoilemaan laittoi aina kun tuuli tarttui laskuvarjoon ja nykäisi johonkin suuntaan. Mutta Graham oli tosi varma ohjastaja.

Itse asiassa siitä lennosta tuli oikein hengellinen kokemus - ja juttelimmekin siitä Grahamin kanssa. Sanoin, että tämä riippuliito on ihan verrattavissa hengelliseen elämään: joku pitää naruja käsissään ja täydellisesti ohjailee sitä, mihin suuntaan mennään. Itse siinä edessä en edes näe (kaiken) takana olevaa, mutta on vain luotettava siihen, että asiat menevät oikein. Ja aina välillä jostain (takaa) kuuluu ääni, joka vakuuttaa: "Älä pelkää. Kaikki on hyvin, olet turvallisissa käsissä."  Oli hieno kokemus. Ja sopivasti pelottavakin. Oskari ainakin pitää saada tänne. Sailakin voisi kokeilla. Kerran se on kokeiltava...

Pokharasta menimme tiistaiksi Kushmaan, jossa osallistuin varsinaiseen esitestaukseen kahdessa koulussa. Ensimmäisessä ottivat kaiken irti pääkaupungin vieraista: meitä kukitettiin ja meille pidettiin laulu- ja (hindulaisia) rukousesityksiä isossa yksityiskoulussa. Lapset rivissä ja ojennuksessa koulupuvut päällä. Me kaupungin ihmeet sitten jaoimme stipendit ja kunniakirjat ja siunasimme lapset. Kyllä, siunasimme. Shyam laittoi lasten otsaan punavärin ja minä onnittelin ja siunasin heitä. Minun pitää sitten pitää lyhyt ja inspiroiva (!) puhe lapsille ja tuoda terveiset Suomen valtiolta. Muistutin lapsia siitä, että lapsilla on oikeuksia - oikeus käydä koulua - mutta heillä on myös velvollisuuksia - velvollisuus opiskella parhaansa mukaan. Samaan aikaan 9-luokkalaiset (13-vuotiaat - aloittavat täällä koulun 5-6-vuotiaina) pakersivat kokeidemme kanssa ns. examinaatio-luokassa. Luokkaan oli aivan vieriviereen ahtautunut yli 40 oppilasta - se huone ei ollut kuin ehkä 4x4 m iso. Onneksi meillä oli valmistettuna 4 versiota, joten vierekkäiset oppilaat saivat aina eri paperin.

Toiseen kouluun - maalaiskouluun sitten kävelimmekin tunnin. Sinne ei ihan pikkuautolla pääsekään. Ja itse asiassa autolla olisi pitänyt tehdä 2 tuntia matkaa ja nyt pääsimme tunnin matkalla. Menimme ensin jättimäisen (350 metriä) riippusillan kautta yli ison kanjonin (pudotusta 150 metriä) ja sitten tarvoimme pelloilla ja kukkuloilla tunnin verran kohti koulua, joka oli siellä kukkulan päällä. Aurinko porotti - lämpöä ehkä 35 astetta. Shyamin kanssa olimme niin likomärät hiestä, että harvoin on. Minullakin paikallispuku ja puvun takki päällä.  Oppilaat siellä olivat itse asiassa jo tehneet testin ennen kuin tulimme, mutta kiltisti odottelivat meitä. Pitivät koetta helppona, mutta joukossa oli joitain, joiden silmistä näki, että kaikki ei ollut mennyt putkeen. Olin kyllä vähän väsynyt päivän ohjelmasta, että nukahdin sinne opettajainhuoneeseen. Katselin ruostuneita kattopeltejä ja kulahtaneita tiileyksiä ja hämähäkin verkkoja katossa - niitähän ei oikein ymmärretä siivota pois - ja pohdin, että kaukana ollaan Suomen tasosta, mutta nämä ihmiset ovat tähän tottuneet. Ja samanlaisia ne koulut ovat pääkaupungissakin. Mutta lapset olivat ihan samanlaisia kuin Suomessa: aktiivisia ja uteliaita. Illalla ajoimme sitten vielä kotiin - yhtä soittoa 7 tuntia ja loppumatka 5 tuntia pimeässä vuoristoteitä. Oli jännää sekin...

Tämä taitaa olla nyt hetkeksi aikaa viimeisin blogi. Olen menossa Suomeen huomisesta alkaen pariksi viikoksi ja palaan takaisin heinäkuun alussa, kun olemme saaneet sopparit syntymään UM:n kanssa jatkosta. Palaan silloin blogien pariin. Alamme analysoimaan dataa.

11.6. (la) Historiaa, leivontaa ja dinneri

Ylpeä isä ja äiti



nidontaa armeijan säestyksellä

Torstaina 9.6. oli siinä mielessä historiallinen päivä, että silloin painettiin historian ensimmäinen, Nepalin opetusministeriön arviointiyksikössä (NASA:ssa) tuotettu arviointikokeen testistö. Kyseessä oli tietenkin vain esitestausversio, mutta kuitenkin. Aiemmissa kirjoituksissa olen moneen kertaankin todennut, että olemme vähän kiireessä, sillä koulut sulkeutuvat kohta ja esitestausdata pitäisi kerätä enenn sitä. Nyt painotalo oli se, jonka piti joustaa aikatauluissa. Testivihot painettiin valtion omassa kirjapainossa, jossa myös painetaan oppikirjat ja tarkkaan vartioidut päättökokeet, examinaatiot. Ja paraikaakin siellä oli lukkojen takana painossa examinaatiopaperit. Käytännössä saimme hommaan käyntiin painotalossa klo 11, kun saavuin paikalle - odottelivat minua. Koko painoyksikön johtaja halusi tehdä parhaansa, että juttu onnistuisi; hän oli paikalla henkilökohtaisesti koko prosessin aina kello 22:n asti, jolloin homma oli purkissa. Esitestausversioita oli kaikkiaan 3x4 eli 12 ja ensimmäinen 4 sarjan kokonaisuus oli valmiina klo 17. Itse painotyö tehtiin vanhaan malliin: ensin originaali painettiin läpinäkyvälle erikoispaperille, jotka teipattiin toisiinsa 8 arkin sarjoissa tietyssä järjestyksessä että saataisiin ulos sopivasti taiteltuna sitten vihko. Toisessa vaiheessa noista lakanoista valmistettiin painolevyt, jotka sitten vietiin painokoneeseen. Painoversiot leikattiin ja taiteltiin ja lopuksi käsin (!) nidottiin ja paketoitiin. Jokaisessa vaiheessa piti olla MoE:n edustaja tarkistamassa, ettei papereita mene ulos. Minusta turha veto, mutta halusivat tehdä näin. Paljon oli miehiä paikalla. Ja vartioita. Dokumentoin prosessia kameralla ja koko ajan oli vieressä armeijan kaveri vartioimassa, etten lopulta kuvaile examinaatiopapereita. Itse lähdin paikalta 17:n maissa ja muut hoitivat homman kotiin.

Kardemumman tie kodasta rouheeksi

Perjantaina ja lauantaina ERO:n pitkälle menevä väki lähti sitten isojen pakettien kanssa distrikteihin. Esitestaus on 13 distriktissa ja kauimpaan menee minimissään 7 tuntia, vaikka lähellä onkin. Mukana oli isoja laatikoita testipapereita, sillä  postille noita eivät uskaltaneet antaa. Jokuhan voi paperin varastaa. Joka tapauksessa itse olen lähdössä vasta sunnuntaina matkaan ja ajattelin lauantai-iltana järjestää pienen illallisen lähikavereille Bhoj:lle, Harille ja Shyamille ja heidän perheilleen. Lauantai menikin sitten leipomisen merkeissä. Ei tosin pelkästään lauantaita varten vaan tulevana torstaina pidettävää saunailtaa varten. Mutta tulihan samalla vaivalla hoidettua kaksi pakollista vastuuta. Pari haastetta oli pullan leipomisessa. Esimerkiksi kardemummaa ei täältä saa rouhittuna - piti aloittaa nollasta eli avata kardemumman siemenkota, ottaa siemenet esiin ja jauhaa käsin. No tuo nyt ei ollut paha, mutta tämä uuni sai aikaan pientä ahdistusta. Täällä lienee harvassa sähköuunit - kaasulla se toimii. Tässä versiossa on kaksi moodia: alatuli ja ylätuli. Jos halusi saada pullasta kohtuullista, piti ensin paistaa uunin alaosassa, että saatiin pohja paistumaan ja sitten siirtää tuli yläosaan ja pullat lähelle, että saatiin myös yläosa paistumaan. Onneksi kokkini Ram oli paikalla, ja hänen kanssaan sitten yritimme parhaamme. Pullasta tuli kohtuullista, mutta tiikerikakku ei onnistunut ollenkaan. Tuli vähän maisteltua taikinaa päivän mittaan, joten sunnuntai onkin sitten paastopäivä.

Yksi virallisista kädenpuristuksista

Dinnerikutsussa oli minulla pieni taka-ajatus. Bhojin poika on tullut ikään, jossa hänet konfirmoidaan Hindulaiseksi - eli 13 vuoden ikään. Tämä on tärkeä vaihe nuoren elämässä, sillä samalla hänestä tulee tuossa seremoniassa lainvoimainen kansalainen ja hän saa "turvavyön" (tätä nimeä Hari käytti) eli pienen, hartian yli menevän nauhan, jota pidetään sitten loppuelämä. Se nähtävästi viittaa jonkinlaiseen riittiin, jossa alunperin mentiin metsään jousipyssyn ja eväslaukun kanssa etsimään norsujumalaa. Tai sitten ei. Joka tapauksessa sain itse juhliin hienon kutsun, jossa nuori poika kulkee lehtipolkua myöden jouskari ja säkki selässään kohti norsujumalaa. Valitettavasti olen juhlan aikana jo Suomessa, ja huomasin, että Bhoj tuli aikamoisen pahoilleen. Niinpä ajattelin, että on ehkä hyvä kutsua Bhoj ja perhe käymään. Ostin aikuistuvalle pojalle pienen, erikoisen värisen ametistin ja luovutin kiven virallisesti illalla hänelle - puheen kera. Koko bändi - Bhojin, Harin ja Shyamin perheet - otti sitten meistä virallisia kuvia. Pieni yksityiskohta illasta oli se, että kun tarjosin isommalle väelle suomalaista makkarasoppaa, sanoin että yleensä kristityissä perheissä ruoka vielä siunataan, mutta että ruoka on kyllä jo siunattu sillä se on lahja valkeuksien isältä. Bhoj kuitenkin seniorina vaati, että koska olemme nyt kristityssä kodissa, ruoka pitää siunata. No, siunasin sitten ruuan normaaliin tapaan "...in the name on Lord Jesus Christ" ja kaikki - varsinkin rouvat - olivat ihmeissään. Ruoka kuitenkin oli kuulemma hyvää ja pullat myös. Jotenkas ilta oli siis onnistunut ja rukous kuultiin.

Huomenna aamusta lähdemme Sunilin kanssa maakuntiin. Raportoin siitä erikseen. Olen nyt tilannut lennon Suomeen niin, että olen Suomessa 18.6.

8.6. (ke) Chillausta Dhulikhelissa ja kehuja

Äidinkielen osioita korjataan

Aiemmista blogeista tiedetään, että olemme nyt tehneet pitkää päivää, että saisimme esitestausversiot valmiiksi täksi keskiviikkopäiväksi. Koulut kun menevät monin paikoin kiinni kun (monsuuni)sadekausi alkaa kesäkuun puolivälin paikkeilla; kouluihin ei yksinkertaisesti vain pääse voimakkaan vesivirtaaman vuoksi. Joet ovat erityisesti vuoristoalueella niin voimakkaassa virrassa, että olisikin vaarallista laittaa lapsia menemään kouluun ilman kunnollisia siltoja jokien yli. Tarkoitus on juuri ennen koulujen sulkemista käydä keräämässä esitestausdata, jolla pääsemme sitten leikkimään konehuoneen opetuslasten, Shyamin ja Harin, kanssa heinäkuun puolella. Data tullaan keräämään yhteistyössä 13 distriktin kanssa ja nyt sunnuntaina-maanantaina oli järjestetty Dhulikhelissa isompi tapaaminen näiden District Educational Office (DEO)-päälliköiden kanssa.

Seurassani Dhulikhelin seminaarin
ainoat naisosanottajat (10 %)

Vaikka tärkeäkin, esitestaus sinällään on koko prosessissa piinats - ei kovin merkittävä lopullisen mittauksen rinnalla. Ja ko. kokoontuminen oli siis koko esitestaushankkeessa piinatsin piinatsi ("totally insignifigant meeting") - tarkoitus oli vain informoida DEO-päälliköitä, mitä tehdään ja miten edetään sekä millaisia etukäteisvalmisteluja pitää tehdä ja millaisia kouluja valitaan. Koko hommaan olisi voinut mennä pari tuntia kaikkineen jossain ministeriön kokoushuoneessa. Mutta ei meillä Nepalissa ja Opetusministeriössä. Halusivat kuulemma järjestää minulle mahdollisuuden vähän chillata. Lähdettiin siis hienoon näköala-resorttiin chillaamaan ja paikalle pyydettiin koko opetussektorin ykköskaarti (Opetusministeri, Secretary, Joint Secretary, Monetary Secretary, Opetushallituksen pääjohtaja) puhumattakaan pienemmistä pomoista. Sinne ne tulivat poliisivartiossa pitämään puheita meille. Pitkän päivänkin teimme sitten siinä, kun ensin puheita kuuntelimme - minäkään en ymmärtänyt sanan sanaa, mutta mielenkiintoista oli katsoa, miten kaverit vetivät hatusta toinen toisensa perään puolen tunnin puheet kukin. Ja poistuivat. Ja päästiin hommiin. Ja illalla jatkettiin, kun osa tuli takaisin. Kuvaus oli vähän epäreilu, sillä nuo isot kaverit ovat oikein mukavia hemmoja ja kovasti minuakin arvostavat ja aina erikseen mainitsevat puheissaan. Secretarykin puhui osan puheestaan minulle ja sanoi jotenkin tähän malliin: "Dr, Jarin panos tulee aina säilymään Nepalin historiassa." Heh-heh. Ja osittain varmaan onkin totta, mutta ehkä vähän meni överiksi...

Kehukirje UNICEFilta

Kun aloitettiin itsensä kehuminen, niin mennään vähän vielä. (Silmiä tosin kirveltää tämä omakehun lemu, muttei voi mitään...) Sain ensiksi UNICEF:ilta oheisen virallisen kiitoskirjeen panoksestani heidän Aasian asiantuntijoidensa koulutuskonferenssiin. Ei ole sellaista monella tutulla... Ja eilen meillä oli parikin kiintoisaa palaveria. Ensiksi meillä oli ensimmäinen Subject Committeen palaveri (muistetaan, että koulutuksen arvioinnista vastaa täällä kolme komiteaa: Steering Committee, Technical Committee ja Subject Committee). Siitä briefing-palaverista ei sen enempää, mutta komitea tulee näyttelemään tärkeää roolia myöhemmin osioiden lopullisessa valinnassa ja viimeisten versioiden hyväksymisessä. Palautteen ja kehujen kannalta kiintoisampi oli Donor-partnereiden (DP) kokous, jossa esiteltiin, missä NASA:n suhteen ollaan nyt ja mihin ollaan menossa. Ihan prosessin alkuvaiheessa olimme vähän napit vastakkain varsinkin isojen rahoittajien, Maailman pankin (WB) ja Aasian kehityspankin (ADB), kanssa. Nyt palavereissa on ollut mukavampi sävy. Tästä kokouksesta jäi mieleen WB:n edustajan lausahdus: "Olen monessa projektissa mukana ollut, mutten missään ole nähnyt näin valtavaa kehitystä kuin Nepalissa ja NASA:ssa näiden kahden kuukauden aikana". Otin tietenkin itseeni. Sekä WB:n että ADB:n vastuuhenkilöt tulivat erikseen kiittämään kokouksen jälkeen panostani. Sillä taas vähän aikaa eletään. Olemme kyllä töitä paiskineet ja pari kehua ansainneetkin - erityisesti konehuoneen opetuslapset ovat tehneet tuplasti töitä siihen nähden mitä muut virkamiehet (lukuunottamatta Dr. Bhoj Rajia ja meidän sihteeri-Nepalia, jotka myös vetävät hommaa eteenpäin kovalla tahdilla ja kovassa paineessa). Kuulin tänään seniori Harilta, että jotkut kollega-virkamiehet ovat olleet kateellisia, kun nämä mainitut painavat pitkää päivää: sehän voi tarkoittaa sitä, että he saavat enemmän palkkaa... Hari oli pyytänyt kavereita mukaan oppimaan, mutta olivat kuulemma sanoneet, että miksi ihmeessä tulisivat tekemään tuplatyömäärää, kun saavat samaa palkkaa muutenkin. Niinpä...

Nyt on käynyt niin, että olen tehnyt liikaa töitä. Noin kahden viikon edestä olen paiskinut pyhätöitä. Voi olla että joudun palaamaan hetkeksi Suomeen, jos saan lennot varattua. Ja sitten takaisin. Katsotaan, miten saadaan UM:n kanssa soppareita syntymään. Ensi viikolla kun data on kerätty, pidän isot saunakekkerit ERO:n ja NASA:n väelle. Embassyssa. Voi olla että koko johtotroikka pitää kutsua. Ja voi olla että tulevat. Ja voi olla että päästään saunaan itsensä ministerin kanssa. Sitten nähdään kuka kestää löylyä...

4.6. (la) Musiikkia ja Himalaya

Victoria, Nora ja Satu

Torstaina sain ex tempore -kutsun Satu Pehu-Voiman luokse. Satu on Embassyn koulutusasioista vastaava virkamies; hän vastaa samalla myös minun toimistani täällä MoE:ssa Suomen Ulkoasiainministeriön puolesta. Hänen ja paikallisen partnerin Bholan kanssa olemme eniten tekemisissä. No nyt oli - yllätys yllätys - helatorstai enkä ollenkaan muistanut sitä vaan olin normisti töissä, vaikka Jeesus nousi taivaaseen. Mutta Satu ei unohtanut ja soitti kysyäkseen olisinko halunnut tulla Janssonin kiusaukselle illalla. Perheväki tietää, että tällaiseen janssoninkiusaus-kiusaukseen ei meikäläinen vastaa kieltävästi, joten menin töistä suoraan illalliselle. Mukana olivat myös tyttäret Elsa (14) ja Nora (24) sekä Elsa-tytön musiikkikorrepetiittori; Elsa on viulinisti ja tarvitsi säestäjää, johon olikin saanut sitten ammattiapua Kathmandussa asustelevalta venäläiseltä Victorialta, jolla on oma musiikkikoulu ja jolla oli näky viedä klassista musiikkia Nepalin ihmisille. Onneksi hänellä on yli 70-vuotias mies, joka on friikahtanut vuorikiipeilyyn, ja tämä toi Victorian Kathmanduun toteuttamaan unelmaansa. Lauloimme illan suomalaisia ja venäläisiä kansanlauluja - ja sovimme, että pidämme yhteiskonsertin joko embassyn puitteissa tai tributoimalla Frank Sinatraa, josta molemmat tunnuimme pitävän. Katsotaan mitä vielä tapahtuukaan...

Himalayan huippuja pilvissä

Perjantain meni vähintäänkin nukkumisen merkeissä, kun jotenkin simahdin jo kahdeksalta illalla. Ja koska sitten heräsin jo ennen kuutta aamulla, päätin lähteä taas trekkaamaan viereiselle Sivapurille. Huipulle ja alas vie sen 7-8 tuntia. Tällä kerralla sain myös hieman erilaisen  elämyksen. Ensimmäisen kerran näin Himalayan huiput. Tapasin huipulla joukon nuoria opiskelijoita ja heidän kanssaan vähän juteltiin Nepalin tulevaisuudesta ja katselimme hienoja maisemia. Pössyttelivät muuten jotain paikallista huumetta siinä ihan avoimen tuntuisesti, mutteis siitä sen enempää. Yksi noista pojista sitten jäi pidemmäksi aikaa katsomaan, että pääsin kipeillä jaloillani eteenpäin. Ilman häntä en varmaan olisi tajunnutkaan, että pilvien takana näkyivät Himalayan lumipeitteiset vuoret. Kun tarkasti kuvaa suurennettuna katsoo, niin huomaa siellä kaksi huippua. Livenä ne olivat oikein selkeät, kun näkee miten pilvet liikkuvat, mutta vuoret pysyvät paikallaan. Aika simppeliä, mutta olipa jotenkin ylevöittävä kokemus. Oikeasti.

Ruusuja kukkuloilla

Töissä on viikko mennyt osioita katsellessa. Ja ahdistellessa, kuten aiemmissa kirjoituksissa on huomattu. Huomenna sunnuntaina lähdemme kahdeksi päiväksi Dhulikhelin kaupunkiin (jonnekin hienoon lomakeskukseen) pitämään seminaaria esitestauksen administraattoreille eli Ministeriön väelle ja District Education Officien (DEO) edustajille, jotka keräävät esitestausaineiston. Esitestaus tehdään 90 koulussa 15 lähi-districitissä (eli maakunnassa, joita kaikkiaan on 75), ja oppilaita tulee aineistoon yhteensä noin 3600. Muistetaan, että kyseessä on kolmen eri oppiaineen esitestaus neljällä versiolla. Kun jokaiseen neljään versioon tarvitaan 300 oppilasta, 12 * 300 = 3600. Opettajien ei anneta tehdä esitestausta, etteivät ota versioita omaan käyttöönsä tai myy niitä eteenpäin. Niinpä ERO ja NASA erityisesti masinoidaan liikkeelle. Lähdemme kaikki vähän eri suunnille - jonnekin vuorialueelle matka kestää 3 päivää, ja toisaalta Kathmandussa saa helposti kasaan 20 koulua testiä varten. Saas nähdä minne itse saan lähteä vaivoiksi. Ajatus oli, että minut lähetettäisiin jollekin sellaiselle alueelle, jossa olisi mukavat näkymät - esimerkiksi tee-alueelle Ilamiin tai vuorialueelle Mustangiin, jossa on maan suurin ja kuuluisin järvi - Rara lake. Mutta katsotaan nyt. Minua ei ole nimetty minnekään, vaan nähtävästi saan itse valita alueen.

Nyt siirryn kotiteatterin ääreen katsomaan jonkin klassikkofilmin. Toin töistä dataprojektorin ja ostin eilen uudet kaiuttimet.

1.6. (ke) Osioita, Muutto ja Laihtumista

Osioiden tarkastelua professorin
avustuksella mutta minun johdossa

Työn suhteen olemme hieman nyt kiireessä, kuten edellisestä kirjoituksesta huomattiin. Olemme nyt muutaman päivän käyneet läpi uusia tehtäviä ja ahdistus on suuri. Nyt on nimittäin niin, että matematiikan tehtävät, jotka saimme valmiina ensimmäisenä, on helppo tehdä hyviksi, sillä tekstit pysyvät siedettävän lyhyinä ja väärien vastausten logiikka tiedetään. Jos siis joku vastaa oikean vaihtoehdon sijaan väärään vaihtoehtoon, tiedämme, minkä virheen hän teki. Nyt käsittelyssä ovat Social Studies -alueen tehtävät (sisältäen maantiedon, historian, politiikan ja taloustiedon). Virallinen totuus on opetussuunnitelma. Jos siis OPS sanoo, että paras tapa vähentää työttömyyttä on "Social Awareness", niin niinhän se sitten on, vaikka olisi ehkä muitakin mahdollisia oikeita vastauksia riippuen siitäkin, mitä puoluetta kannattaa (työpaikkojen lisääminen? koulutus?). Kun tällaisia tehtäviä on paljon, se alkaa päivän mittaan ahdistaa pahasti, kun ei oikein osaa tehdä tehtäviä paremmaksikaan. Vähän on jo pientä jännitettäkin tekijäryhmässä havaittavissa, vaikka onnistumme kyllä aina jotenkin pitämään työn leppoisana. Emme ole päässeet juuri pois (edes sopalle) sieltä kellarista, jossa työtä teemme, vaan meille on tuotu sapuskaa sinne vankilakerrokseen.

Sunil+Vartija+Maya+Ram
ja Anna-koira

Tänään oli muuten suuri päivä, sillä muutin pois pikku yksiöstäni Leppäsen Karin ja Päivin residenssiin Budhanilkanthan vuorenrinteeseen muutaman kilometrin päähän edellisestä paikasta. Saan asua täällä ilmaiseksi, mutta maksan kokista (Ram), kodinhoitajasta (Maya) ja autokuskista (Sunil). Vartijat tulevat embassyn puolesta. Sunil kävi siirtämässä tavarat jo päivällä, Maya oli laittanut pedit valmiiksi ja Ram oli kokannut minulle iltasalaatin valmiiksi. Muuten olen vähän hankala hyödyntämään noita palveluita, mutta yrittää pitää. Autokuski on tarpeen, kun pitää täältä kaukaa mennä töihin. Mutta eipä hänellä paljon muuta työtä olekaan sitten. Mayan ei tarvitse kuin pestä ja silittää viittä paitaa - sen enempää minulla ei olekaan. Kun lisäksi yritän vielä laihduttaa, ei Ramillakaan ole paljon ruokaa laitettavaksi. Huoneitakin tässä talossa on muille jakaa - yläkerrassa on kolme makuuhuonetta tyhjillään, kun majoitun tänne alakertaan työhuoneeseen netin äärelle. Nyt olisi siis hyvä aika tulla käymään Nepalissa.

Ramin ensimmäinen kattaus
uudelle isännälle

Maya oli hankkinut minulle vaa'an huoneeseeni. Kokeilin mielenkiinnosta ja tulokseksi tuli 92. Se on pitkään aikaan matalin. Tullessa oli kaiketi lähemmäs 110 (en mitannut ihan alussa vaan viikon rehkimisen jälkeen 1. kerran ja tuolloin oli n. 107) eli alas päin on mennyt mukavasti. Ja kyllä se hieman näkyykin jo peilissäkin. Mutta on tästä vielä alas varaa mennäkin, joten kuukausi aikaa päästä tavoitteeseen: 30 kg laihtumista. Katsotaan mihin päästään. Tosin näihin mittareihin ei nyt niin ole uskomista - eri vaaoissa on vähän eri skaalat ja aina vähän eri vaatteita päällä. Mutta olen kyllä yrittänyt pysyä ruuan kanssa tiukkana ja onnistunutkin. Ja liikuntaa on lisätty (vaikka siitä on viimevaiheissa ollut pakko luopua kun on pitänyt viikonloppuja käyttää töihin). Ja kyllä täällä porukat ovat kyselleet, että paljonko on lähtenyt, kun se näkyy selvästi silmissä.

Täällä on viimeaikoina ollut tosi heikot nettiyhteydet - ei meinaa postit aueta. Toivotaan, että hankkivät leveämpää johtoa, että kaikki halukkaat saavat oman siivunsa. Katsotaan myös miten uni tulee uudessa paikassa.